Johan Ludvig Runeberg

Johan Ludvig Runeberg (5. helmikuuta 1804 Pietarsaari – 6. toukokuuta 1877 Porvoo) oli suomalainen runoilija, opettaja, toimittaja ja professori. Runebergiä pidetään Suomen kansallisrunoilijana. Hänen ruotsiksi kirjoittamansa työt vaikuttivat voimakkaasti myös Ruotsin kirjallisuuteen.J. L. Runebergin puoliso oli kirjailija Fredrika Runeberg.

Runeberg oli hyvin huomattava lyyrillinen ja eepillinen runoilija. Suomalaisten silmissä Runebergin merkitystä lisäsi aikakausi, jona hän toimi. Yhdessä Elias Lönnrotin kanssa hän oli luomassa suomalaisista kulttuurikansaa sen omissa ja muiden silmissä.

Runoja

Kaunotar

Kaikk’ on oivaa, mitä mielin,

Sukkelaa, mit’ arvelen;

Kaikki kuiskaa mesikielin:

”Ootte kaunoinen!”

Yksi kiittää silmän tulta,

Toinen vartta solakkaa; –

Enkö saane, peili, sulta

Seikkaa tiedustaa?

Peilikin jos silmin vainen,

Nään tok’ oitis enemmän,

Kuin tuo liuma liehamainen

Illan pitkähän.

Kyllä kiitos hauskaa oisi,

Vaikk’ on kiitos tuulonen,

Jos se sydämelle soisi,

Ei vaan poskellen.

Tän vuoks’ heill’ on sanat suulla,

Tätä lempi tarkoittaa:

Sydän parka vaan ei kuulla

Lemmen sanaa saa.

Toipuva

Oi, salli, luonas katselen äänetöinnä,

Kuin kevät nuori koituvi talvisäästä,

Ja purppuraisna päiviä hilpeöitä

Kohta jo tuottavi taas.

Ma vuotehellas, tyttönen, istuin äsken;

Oil poskes riutununna ja silmäs tumma,

Ja kuolon karva, synkkä kuin kylmä hanki,

Kasvojas peitteli vaan.

Nyt on se haihtununna, ja silmäs hellä

Mull’ loistelee kuin seestynyt kevätpäivä,

Ja poskiloillas lempenevillä kukkii

Ruusut ja liljaset taas.

Ja hymyilyt ja hilpeät hempihenget,

Kut kammoksissa kolkosen valtaa karkas,

Jo otsas kirkkaan löytävät uudestaan ja

Pullean etsivät suus.

Ma kaunokaisten leikkiä katson hetken,

Kuin perhon lailla hempiä suosivatkin,

Ja perhon miellä itsekin vihdoin käännyn

Virmoja auttelemaan.

Jok’ itkukirpilältä, jon talvees itkin,

Mull’ keväimes sitt’ kukkasen kauniin tarjoo;

Jok’ uhrista, jon kalvea huules maksoi,

Virkeän tarjoat suus.

Maamme

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi, sana kultainen!

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

ei vettä rantaa rakkaampaa,

kuin kotimaa tää pohjoinen,

maa kallis isien!

On maamme köyhä, siksi jää,

jos kultaa kaivannet

Sen vieras kyllä hylkäjää,

mut meille kallein maa on tää,

sen salot, saaret, manteret,

ne meist on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat

koskemme kuohuineen,

ikuisten honkain huminat,

täht'yömme, kesät kirkkahat,

kaikk'kuvineen ja lauluineen

mi painui sydämeen.

Täss auroin, miekoin, miettehin

isämme sotivat,

kun päivä piili pilvihin

tai loisti onnen paistehin,

täss Suomen kansan vaikeimmat

he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi

ne kertoella, ken?

Kun sota laaksoissamme soi,

ja halla näläntuskan toi,

ken mittasi sen hurmehen

ja kärsimykset sen?

Täss on sen veri virrannut

hyväksi meidänkin,

täss iloaan on nauttinut

ja murheitansa huokaillut

se kansa, jolle muinaisin

kuormamme pantihin.

Tääll' olo meill on verraton

ja kaikki suotuisaa,

vaikk onni mikä tulkohon,

maa isänmaa se meillä on.

Mi maailmass on armaampaa

ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa,

sen näkee silmämme.

me kättä voimme ojentaa

ja vettä rantaa osoittaa

ja sanoa: kas tuoss' on se,

maa armas isäimme.

Jos loistoon meitä saatettais

vaikk' kultapilvihin,

mis itkien ei huoattais,

vaan tärkein riemun sielu sais,

ois tähän köyhäänkotihin

halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa

maa tuhatjärvinen

miss' elämämme suojan saa,

sa muistojen, sa toivon maa,

ain ollos, onnes tyytyen,

vapaa ja iloinen.

Sun kukoistukses kuorestaan

kerrankin puhkeaa,

viel lempemme saa nousemaan

sun toivos, riemus loistossaan,

ja kerran, laulus synnyinmaa

korkeemman kaiun saa.

Aamu

Aurinko jo purppuransa

Pilven päälle valelee;

Lehdillä ja puissa kanssa

Kastehelmi kiiltelee.

Metsän linnut lentelevät

Puusta puuhun riemuten,

Laulu-äänet helisevät

Säveleitä soittaen.

Järvi pauhaa, aalto kuohuu,

Lehto liikkuu luonnossa;

Tuolla kedon kukka tuoksuu,

Joka hengen vedossa.

Enkel’ korkeudestansa

Jokaisen on ystävä.

Murhepilvi kalvojansa

Soisko sulle näkyä.

Haihtunut on murhemieli,

Pois sen synkät pilvetki;

Päivä lapsuus hetkiesi

Tuntehia suosiipi.

Eipä kärsimystä, vaivaa –

Kaikk’ on ilo, riemu vaan!

Luonnon kanssa aamu saattaa

Joka syömmen valvomaan.

Elo ja kuolo

Luojan käillä istui elon enkeli,

Alempana maa oil ensi aikoinaan;

Taivaastansa Herra harmin katseli,

Kuin jo synnin oras alkoi kasvamaan.

”Lennä”, Herra lausui enkelillensä,

”Maata syntiin saastunutta rankaiseen.

Riemu siell’ ei koskaan olko kestävä,

Luodut kaikki työnnän katoovaisuuteen.”

Synnin laaksoon käskyläinen kiiruhti,

Viikahdetta viippas, niinkuin määrättiin;

Vaan kun jäljet mullan lapsi huomasi,

Valko-enkelinen kuoloks’ mainittiin.

Eikä säästä surma: – kalpasellansa

Ruohon pienen, tammen suuren ruhjaisee;

Kuningas ja orja, valtias ja raataja

Kaikki kuolon valtaa suurta kammoilee.

Mutta uhriloista, jotka kaatelee,

Jalouden, olentoihin kätkyneen,

Mullan saastasta hän tyyskin perkailee,

Puhtahana kaikki kantaa Herralleen.

Ken johti tänne ties?

Etäällä aavikon

Ja vuorten takana

Sun synnyinseutus on,

Sait yksin kasvella.

Sua en ma kaipaillut,

Et ollut mielessäin!

En tietä tuntenut,

Mi veisi sinnepäin.

En tiennyt taatostas,

En tiennyt äidistäs,

En nähnyt lapsuuttas,

En ensi retkiäs.

Kuin sen maan virtakin

Joelle on tään maan,

Niin oudot oltihin

Me toisillemme vaan.

Kaks’ tainta – välissään

On niitty kukkainen;

Kaks lintua, erillään

Lehdossa asuillen.

Oi, toisen seudun mies!

Miks sieltä lensit, oi?

Ken johti tänne ties,

Sun, lintu, kaukaa toi?

Mitenkä kalseaan

Sydämmeen leimut loit,

Ja vento-vierahan

Kaikeksi tulla voit?

Kosto

Virta välkkyy juostessansa

Vuoroin kultaa, hopeaa;

Pensaan ruusut raukeillansa

Heltehellä heloittaa.

Vietellyt on virta viilee

Seudun neidot rantahan;

Naurusuinpa poika piilee

Alla lehdon taajimman.

Silmät eivät vaaraa huomaa,

Kielet liikkuu irroillaan,

Sata juonta leikin luomaa

Naurullen siin’ uhrataan.

”Entä joku kuulla voisi

Leikkiemme telminää!” –

”Entä korvat pensaall’ oisi”,

Poika – esiin hypähtää.

”Tuo on vangiks’ otettava!”

Ei hän ehdi karkaamaan.

”Hän on kahleen, koston saava!”

Kovin hälle kostetaan.

Arvaa, mistä kahle tehtiin?

Kahle kukkasista on.

Rangaistus? Se siinä nähtiin:

Kultakin sai suutelon.

Muisto

Taasen yksinäisyydessäin nään ma

Kadonnehet, kalliit ystäväiset,

Haahmot tutut onnenpäivistäni,

Järven mökin luona, mökin, metsän,

Laulut, leikit, riemut, unelmaiset,

Ensi lemmen kukkashuokaukset!

Oi, ma luonnon lempeyttä mietin,

Että kaivatessa meill’ on muisto,

Joka entisyyden hellän onnen

Kastehena kaataa sydämelle,

Päivän polttavaisna paahtain vielä.

Vänrikki Stoolin tarinat

Sotilaspoika

Mun isän’, nuori sotilas, niin sankarillinen,

hän pyssyn otti, oli mies, viistoista täyttäen.

Hän tietään kulki kunniaan

ja kestää, seisten paikallaan,

voi kylmää, nälkää, haavojaan,

sen taisi taatto, sen.

Näin lasna, kun hän lähti pois, kun sotaan käsky soi;

kuink’ astui uljain ryhdin hän, en unhottaa ma voi,

en hattuaan, en töyhtöään,

en päivetystä poskipään:

ma aina tumman varjon nään,

min kulmakarvat loi.

Kun pohjan teiltä joukot pois taas kääntyi, kuulla sain

kuink’ iskettäissä yhteen hän ol’ urhoist’ urhokkain.

Jo risti rintaan pantihin

ja kohta, kuulin, toinenkin;

oi, onni ois, ma aattelin,

jos mukaan pääsis vain!

Ja talvi loppui, lähti jäät, maat väikkyi, vihannoi,

niin kuulin: »Sota taatolles jo sorjan kuolon soi».

Ma tunsin olon oudommaks,

niin tuskan, riemun kaihoisaks;

yön itki äiti, itki kaks,

jo tuoni rauhan toi.

Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan;

siin’ ensi kerran kalvenneen sodassa kerrotaan!

Jäi vaari Kustaan sotaan, hän,

Utilla kesken rymäkän,

ja kaatui Lappeell’ isä tän,

mies Kaarle kuninkaan.

Niin heidän kävi, vertaan näin sai vuotaa kaikki nää;

mut moinen elo uljas on ja uljas kuolo tää.

Ken vaivoin hoippuis vanhuuttaan?

Ei, nuorna kuolla eestä maan

ja kunnian ja kuninkaan,

se oisi ylpeää!

Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan,

mult’ isän kuolo kodon vei ja turvan, vaalijan.

Mut huoli pois vain haipukoon,

saan mittaa vielä vartaloon;

ma uljas sotapoika oon,

en sorru hukkahan.

Kun vartun vaan ja täyttäneeks viistoista vuotta saan,

käyn samaan nälkään, taisteluun ja samaan kuolemaan.

Miss’ surmantuli tuimin lie,

mua sinne viittaa vaarain tie,

myös mun se sinne halu vie

teit’ isäin astumaan!

Porilaisten marssi

Pojat kansan urhokkaan,

mi Puolan, Lützin, Leipzigin

ja Narvan mailla vertaan vuoti,

viel’ on Suomi voimissaan,

voi vainolaisen hurmehella peittää maan.

Pois, pois rauhan toimi jää,

jo tulta kohta kalpa lyö

ja vinkuen taas lentää luoti,

joukkoon kaikki yhtykää,

meit’ entisajan sankarhenget tervehtää.

Kauniina väikkyy muisto urhojemme,

kuolossa mekin vasta kalpenemme;

eespäin rohkeasti vaan,

ei kunniaansa myö sun poikas milloinkaan!

Uljaana taistolippu liehu,

voitosta voittohon sä vielä meitä vie!

Eespäin nyt kaikki, taisto alkakaa,

saa sankareita vielä nähdä Suomenmaa!

Vänrikin markkinamuisto

Hämeenlinna, ensikerran kun sun kuutamassa näin

Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!

Oli myöhä, ilta kylmä, matkast' olin väsynyt,

mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt.

Ei, sun jäilles, tantereilles mieleni se paloi vaan,

siell' ol' enempi kuin suoja, enempi kuin lepokaan,

siellä Suomen sotajoukko, nuori, uljas, urhoinen.

Meihin silloin Suomi katsoi, ja me kaikki Suomehen.

• ”Älyä kyll’ ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan, pää huono oli”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan.”
  • "Sven Dufva", Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Paavo Cajander)

• ”Hyv' on", hän huutaa, "niin, kas niin, sa poika urhoinen, äl' yli päästä perhanaa, niin, vielä hetkinen! Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi. Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti."”
  • "Sven Dufva", Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Paavo Cajander)

• ”Miss’ ankarimmin luodit soi, taajimmin tulta salamoi, en sinnä käymätt’ olla voi tiet’ isäin astumaan.”
  • "Sotilaspoika", Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Paavo Cajander)

Salaminin kuninkaat

• Kaikk’ ompi vaiheenalaista ja pettävää,
  Vaan oikeus on muuttumaton ainiaan.
  • Leontes näytelmässä Salaminin kuninkaat (1880, suom. K. Kiljander)

Lyyrillisiä runoelmia

• Tuuli yltyy riehumaan,
  Mastot täyttyy purjeillaan,
  Laiva lähtee kaukoteille,
  Herra ties kons’ ehtii meille!
  • ”Merimiehen morsian”, Lyyrillisiä runoelmia 1 (1885, suom. Kaarlo Forsman), myös ruotsinkielisenä Fredrika Wilhelmina Carstensin romaanin Murgrönan yhtenä mottona.

• Näin ruusun, suvipäivän lapsosen,
  Kukassa loistavan ens’ aikojaan,
  Punaisna poski, umpuss’ uneillen
  Viattomuudestaan ja rauhastaan.
  • ”Kukan kohtalo”, Lyyrillisiä runoelmia 1 (1885, suom. Kaarlo Forsman), myös ruotsinkielisenä Fredrika Wilhelmina Carstensin romaanin Murgrönan yhtenä mottona.

• "Liehittely ja flirtti, lirunlaru ja roska."

• ”Mun nuori, sorja sotilas ol´ isäni jos ken,hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen.”

• ”Paavo-parka, poloseni! Ota sauva, hylkäs meidät Herra; kolkko miero, nälkä kauheampi”.
  • Paavon vaimo miehelleen runossa Saarijärven Paavo (Maamme kirja, 1876, suom. Johan Bäckwall).

• ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra. Pane leipään puoli petäjätä, minä laitan ojat leveämmät, mutta tulon toivon taivahasta”.
  • Paavo vaimolleen.

• ”Vaimo, vaimo! sit’ ei kuri saada, jok’ ei hylkää toista hädässänsä. Pane leipään puoli petäjätä, veihän vilu tou’on naapurimme”.”
  • Paavo vaimolleen.

Lausuntoja

• "Snellman on aina iskenyt kirveensä kiveen, mutta hänen ansionsa on se, että hän aina on iskenyt".

• "Tänne minä tulin korkeasti oppineena maisterina luullen olevani joku, mutta vasta täällä Dreilick, synnintekijä ja publikaani, opetti minulle, mitä on olla ihminen".

• "Liehittely ja flirtti, lirunlaru ja roska."

Lähteet

• Kannisto, Päivi: Suolatut säkeet : Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. E-kirja. Painettu väitöskirja: Rantanen Päivi, Suolatut säkeet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), Helsinki 1997. ISBN 951-71794-7-2. Ellibs, Turku, 2007. 978-952-99867-3-6 (PDF). kirja verkossa
• Karkama, Pertti: Vapauden muunnelmat: J. L. Runebergin maailmankatsomus hänen epiikkansa pohjalta. Helsinki: SKS, 1982.
• Kirstinä, Leena: Kirjallisuutemme Lyhyt Historia. Helsinki: Tammi, 2000.
• Varpio, Yrjö & Huhtala, Liisi: Suomen kirjallisuushistoria 1, Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin. Helsinki: SKS, 1999.